Ensimmäisestä maratonistani on kohta kymmenen vuotta. Tavoite oli vetäistä alle neljän tunnin Paavo Nurmi Marathonilla. Ylitankkasin, alinesteytin ja varmaan olin vain muutenkin huonossa kunnossa, kun loppuajaksi tuli kramppien siivittämänä jotain 4.10. Silloin ajatus kolmen tunnin maratonista tuntui niin utopistiselta, että en siitä oikein osannut edes haaveilla. Sellaisella ajallahan olisi ollut Paavolla jo kärkisijoilla! Vaan nälkä kasvaa syödessä.
Pikakelaus viime syksyyn. Vantaalla aikaa meni 3.01, eli ennen niin myyttinen kolmen tunnin alitus jäi enää puolentoista minuutin päähän. Ennätys parani kerralla yli 20 minuuttia, joten pitäisi olla todella tyytyväinen, mutta kas, yllättäen kolme tuntia ei enää tunnukaan niin ihmeelliseltä. Toki olin iloinen ennätysparannuksesta, mutta vuosien saatossa ajatus ”kovasta ajasta” tuntuu karanneen koko ajan kauemmas. Harjoitusmotivaation kannalta tämä on tietysti hyvä asia: niin kauan kuin omat tulokset tuntuvat keskinkertaisilta ja parannettavaa omasta mielestä on, lenkki-intoa riittää. Silti sitä välillä miettii, pääseekö sitä ikinä tulokseen, joka tuntuisi siltä, että tätä ei enää tarvitse parantaa?
Juuri nyt tuntuu siltä, että neljän minuutin kilometrivauhtiin voisi olla maratonilla tyytyväinen. Sama kuin juoksisi 14 kertaa peräkkäin kolmen tonnin cooperin (joka puolestaan tuntui huippukovalta tulokselta joskus 15-vuotiaana). Pahoin vain pelkään, että jos se 2.48 joskus tauluun lävähtää, sitä huomaa taas miettivänsä, että ei se nelonenkaan niin kovaa vauhtia ole. Seuraava eeppinen tasalukuhan olisi sitten jo 2.30, joka vaatii vauhdiksi 3.33 min/km. Noissa ajoissa jokainen minuuttikin on jo niin tiukassa, että tuo nyt ainakin on täyttä haihattelua… onhan?
Kohti ääretöntä ja sen yli