Dam tot Damloop on Hollannin suosituin juoksutapahtuma. Itse asiassa se on niin suosittu, että ilmoittautuessani heinäkuussa en enää mahtunut mukaan kymmenen mailin pääkilpailuun Zaandamista Amsterdamiin. Onneksi tarjolla oli myös toinen matka: kympin aattona juostava Damloop by night. Viiden mailin reitti kulkee Zaandamin keskustassa, ja nimen mukaisesti kyseessä on iltatapahtuma. Aurajoen yöjuoksu on yksi lempikilpailuista Suomessa, joten lähdin mielenkiinnolla kokeilemaan hollantilaista versiota yöjuoksusta.
Zaandamiin pääsee Amsterdamista helposti junalla, ja asemalta oli vain kahden kilometrin kävely tapahtumapuistoon. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, jotta ehdin vähän katsella Zaandamia ja ihmetellä tapahtuma-aluetta. Jostain syystä kisaa edeltävänä päivänä posti oli tuonut tapahtumapaidan Suomen osoitteeseeni, vaikka nettisivujen mukaan järjestäjä ei postita paitoja ulkomaille. Tapahtumapaikalla minua odotti kuitenkin toinen paita ja numerolappu, joten ei onneksi tarvinnut murehtia asiaa sen enempää. Sääntöjen mukaan kilpailijoiden on pukeuduttava tapahtumapaitaan, joten ihan kiva, etten joutunut sitä Suomesta asti lauantaina hakemaan.
Numerolapun noudon jälkeen kiersin ensin Asicsin kisakaupan, jossa oli jopa painokone erilaisten Dam-aiheisten printtien painamista varten (Dam fast jne.). Sitten normaalit kuviot: kisavarustus kuntoon, kamat säilytykseen, lämmittelyt ja vessakäynnit. Tapahtuma-alueella parveili hyväntekeväisyys- ja työporukoita, ja tapahtuman luonne alkoi käydä selväksi: ennätysten jahtaamisen sijasta Damloopin yöjuoksussa on kyse ennen kaikkea hauskanpidosta. Tiesin, että en itsekään ole kummoisessa kunnossa, joten päätin keskittyä tunnelmaan fiilistelyyn. Köytin jopa päähäni GoPron aerodynamiikasta poikkeuksellisesti välittämättä.
Lähtö.
Olin saanut paikan ensimmäisestä recreational runners -lähtöryhmästä. Tavalliseen tapaan matelin lähtöalueelle viime tipassa. Ajatuksena oli hypätä sivusta eturintamaan, mutta lähtöalue oli aidattu korkeilla aidoilla niin tehokkaasti, etten itse asiassa päässyt kovinkaan lähelle lähtöviivaa. Alku oli siis aika ruuhkaista, mikä on tietty isoissa kilpailussa normaalia, mutta pian tajusin, että itse asiassa sama ruuhka jatkuisi koko juoksun ajan. Vaikka olin tavallaan ”ensimmäisessä” lähtöryhmässä, meitä ennen lähtivät kaikki työporukat kymmenen minuutin aalloissa. Näissä ryhmissä oli tietysti hyvin monen tasoisia juoksijoita, joten oikeastaan koko matkan vastaan tuli selkä edellä kanssakilpailijoita. En ole ikinä tehnyt näin montaa ohitusta yhdessä kilpailussa. Onneksi useimmiten ohituksille oli tilaa, vaikka silloilla ja kapeimmissa kohdissa vauhti hiipui väkisin väkijoukon tukkiessa tien.
Psykedeelistä menoa.
Mutta täällä ei oltukaan kisaamassa vaan pitämässä hauskaa! Jo lähtökarsinassa tunnelma oli korkealla, ja kannustajia tuntui riittävän koko matkalle. Lapset pyysivät läpyjä, musiikki pauhasi ja joka kulmalle oli viritelty jonkinlaista valoshow’ta. Koko reitti oli kuin iso juoksudiskoteekki. Pimeässä vähän hitaampikin vauhti tuntuu kovalta ja kilometrit taittuivat ihan huomaamatta – yhtäkkiä näin kyltin, jossa kehotettiin 500 metrin loppukiriin. Joku koitti ohi, mutta en päästänyt. Loppuaika: jotain 35 minuutin luokkaa, eli olen juossut maratonin kovemmalla keskivauhdilla… Tämäkin aika tosin riitti sijoitukseen kuudenkympin tienoille yhdeksän tuhannen osallistujan joukossa, joten eipä tätä aivan tosissaan tainnut moni muukaan juosta. Kilpailun jälkeen tapahtumapuistossa alkoivat komeat afterrun-bileet. Bändi soitti covereita hittibiiseistä, kojuista kannettiin olutta tarjotinkaupalla ja selfiekamerat lauloivat. Täytyy sanoa, että jopa tällainen melko kilpailuhenkinen juoksija heltyi hollantilaiselle juoksujuhlalle – ehtiihän noita ennätyksiä jahtaamaan taas toisissa kisoissa.
Noin tuhat ohitusta myöhemmin.